Uniikki kuva kerrallaan – Marko Rantasen märkälevyprosessi
Uniikki kuva kerrallaan – Marko Rantasen märkälevyprosessi. Tämä haastattelu on jatkoa käynnistämälleni blogisarjalle, jossa nostan esiin eri märkälevykuvaajien työskentelytapoja, valintoja ja ajattelua – käytännön kautta, tekijöiden omalla äänellä. Sarjan ideana on näyttää, miten sama tekniikka voi tuottaa hyvin erilaisia prosesseja ja lopputuloksia, ja tarjota lukijalle sekä inspiraatiota että konkreettisia oppeja.
Marko Rantanen on pitkän linjan ammattikuvaaja, joka on kuvannut työkseni noin 30 vuotta (mainoksia, muotia, potretteja). Märkälevytekniikkaan hän uppoutui Sally Mannin teosten innoittamana, ja häntä kiehtoo erityisesti prosessin inhimillisyys: kaikki tehdään käsin, ja lopputulos on aina uniikki tintype/ambrotype eikä “tusinatuote”. Rantaselle onnistunut märkälevykuva ei ole välttämättä teknisesti täydellinen, vaan sellainen, johon on tallentunut tunne ja tilanne.
Olen kuvannut työkseni nyt noin 30 vuotta (mainoksia, muotia, potretteja yms.) ja olen koko sen ajan koittanut opetella uusia asioita kuvaamisesta pysyäkseni “vireänä” Märkälevyilyn löysin isommin Sally Mann kautta ja hän on edelleen yksi suosikkejani.
Toki seuraan millaisia kuvia muut kuvaajat tekevät mutta varmaan enemmän vaikutteita tulee musiikin, muun taiteen, elokuvien yms. kautta. Märkälevyt elivät alitajunnassani ja kun asuin Tanskassa / vietin sapattivuotta niin aloin opetella tekniikkaa.
Kävin Jari Savijärvi:n kotona ja hän ystävällisesti näytti miten hän tekee kuvia. Prosessissa kiehtoo sen inhimillisyys ja haavoittuvaisuus. Myös se, että tekee kaiken käsin alusta loppuu on hienoa. Tintype / ambrotype on myös teos / uniikki kappale, eikä tusinatuote.
Käyttökameroita on noin 3kpl 4×5” – 24×24”. Studiossa on käytössä yleensä Sinar ja sillä teen 4×5, 5×7 ja 8×10” levyjä. Käyttöoptiikoita on joku 15kpl, vanhin vuodelta 1860 ja uusimmat lienee jotain 1980-luvun repro-optiikkaa isoimmille levyille. Koitan aina käyttää vanhempia optiikoita mutta niitä löytyy huonosti tai niiden hinnat ovat pilvissä.
Suljin on linssitulppa tai Sinarin suljin. Studiolla on kiinteä pimiö ja mobiileja on sitten kooltaan S, M ja L. Mobiilien valinta käyttöön tapahtuu aina tehtävän levyn koon perusteella. Levyinä yleensä käytän alumiiniä tai mustaa akryyliä. Toimivat hyvin tarkoitukseen, vaivalloinen putsaus jää pois ja laseissa on aina hajoamisriski. Myös uniikkiteos kiinnostaa mustaa käytettäessä.
Kollodium on Potassium – Cadmium(tai maisemissa 4 suolan kollodion), kehite rautasulffaatti – jääetikka, kiinnite hypo, rapid fix tai potassium cyanidi. Koitan pitää muuttujat minimissä.
Kriittisin vaihe on henkilökuvauksessa se, että tulkitsiko asiakkaan oikein ja tekikö parhaansa hyvän kuvan eteen. Maisemia kuvatessa se, että onko tehnyt oikeat valinnat (rajaus, tarkennus, yms.). Levyn valmistelu on enemmän robottimainen tekninen suoritus, joka harvemmin menee pieleen.
Studiossa mittaan valotuksen kun käytän aina samoja valoja niin mittarista saan suhdeluvun. Ulkona myös mittaan, tarkastan UV-indexin, jos olen epävarma teen valotustestin tai sitten vain arvioin kokemuksella. Maisemissa en aina välttämättä hae täydellistä toistoa vaan annan sattumalle / virheille tilaa. Ison kameran kanssa mentäessä paha tuuli on lähes tekemätön paikka, ellei autoa saa ajettua tuulensuojaksi.
Pöly on joskus myös iso haaste, varsinkin tapahtumissa mutta suodattamalla / ylipaineistamalla pimiön sen yleensä saa kuriin. Lämmön / pakkasen / kosteuden kanssa voi elää kunhan niihin on varautunut.
Tykkään kuvata potretteja studiossa. Kun tuntemattoman ihmisen kanssa viettää tunnin ja siinä ajassa tekee yhden uniikin valokuvan niin siinä on taikaa. Myös maisemia kuvatessa on hienoutta kun muuttuva valo tekee taikoja tai tuhoja… on myös todella turhauttavaa pystyttää pimiö, kamera yms. ja kun alkaa valmistella levyä niin valo muuttuu radikaalisti… sitten vaan tavarat kasaan ja uusi yritys toiste.
Samalla on hienoa, että tulee pettymyksiä ja haasteita… onnistumiset tuntuvat sitten todella isoilta asioilta. Maisemakuvissa suunnittelu on yleensä ennalta tehtävää. Olen käynyt paikalla aikaisemmin ja aplikaatiolla tai toisella kameralla tutkinut rajauksia. Joskus taas näkee jotain lennosta ja kuvaa sen.
Studiossa taas asiakkaan kanssa keskustellessa alkaa tulla jonkinlainen punainen lanka esiin. ja se muovautuu sitten pimiössä levyä valmistellessa. Tämä yleensä on noin 10min aikana tehtävä asia… Studiollani valotusajat ovat yleensä noin 3-8sec välillä ja valotusaika myös määrittää usein miten kuvassa voi olla ettei heilu. Joskus käytän myös niskatukea mutta olen vasta löytänyt yhden aidon sellaisen…
Onnistunut kuva on sellainen mihin on saatu tallennettua tunne / tilanne. Sen ei tarvitse olla teknisesti täydellinen.
Varmaan tyypillisin virhe alussa oli kehitteen kaataminen levylle, koko prosessin puhtauden ymmärtäminen / hallitseminen ja hopeanitraatin huolto (sen sielunelämän ymmärtäminen). Varmaan tekninen yleinen ongelma on saada ihminen rauhalliseksi kuvaan. Pimiössä tapahtuvat asiat on pelkistetty + vakioitu niin, että voin keskittyä kuvaamiseen.
Käytän aina samoja kaavoja, kemioita yms. Niin aikaa ei mene turhaan säätämiseen. Ikkunalaudalla on aina useampi nitraatti ottammassa uv:ta vastaan ja kaapissa on useampi huollettu valmiina. Varmaan isoin epäonnistuminen oli kun yksi todella hieno kuva suli kun sandarac varnish:ssa oli liikaa alkoholia. Se sattuu vieläkin.
Sen jälkeen olen ollut varovainen sen kanssa. Jos nyt aloittaisin alusta niin… hmm… en varmaan muuttaisi mitään. Matka on ollut hieno.
Nitraatin huolto on lähinnä filteröintiä. Sen jälkeen vähän uutta nitraattia sekaan ja ominaispainon tarkistus. Kun huomaan tankin pinnalla kelluvan epäpuhtauksia ja nitraatti alkaa tuoksua niin yleensä silloin se menee uv-hoitoon.
En käytä typpihappoa kun tuntuu, että se lisää säädön määrää. pH:ta en mittaa koskaan… Kerran kesässä keitän nitraatit, että pääsen epäpuhtauksista kunnolla eroon. Tämänkin osan prosessista kuten muutkin kemiat koitan pitää simppelinä.
Valmiit työt skannaan ja suurimmat reproan (ärsyttävää hommaa). Reprotessa kuvan vieressä (rajauksessa) on värikartta, jolla saa tuotettua tarkat sävyt. Tämä vaihe usein tuntuu vaivaloiselta kun digitoitu kuva ei vastaa koskaan alkuperäistä. Vaikka levy on hyvin tasainen niin siinä on 3-ulotteisuutta, joka ei siirry digitaaliseen muotoon.
Yleensä jätän artefaktit kuviin ja jopa toivon niitä. Ne monasti tuovat eloa ja inhimillisyyttä kuvan pintaan. Kunhan eivät ole keskellä kuvattavan kasvoja. Teen harvemmin vedoksia märkälevyistä kun negatiivi pitäisi valottaa / kehittää toisin kuin ambrotype mutta olen tehnyt albumiini-, suola-, hiilivedoksia joskus.
Omilla projekteillani yhteistä on tietty hauraus ja hetkellisyys. Toki myös kauneus mutta ei niin perinteisessä muodossa vaan yksinkertaisissa asioissa joita katsomme päivittäin. Varmaan tärkeimpiä juttuja on elävien kanssa jos saa ottaa merkityksellisen kuvan, onko se sitten ensimmäinen, viimeinen vai jotain siltä väliltä.
Maisemissa on tärkeintä se oma tyytyväisyys, että sai mielestään tietyn tunteen tallennettua levylle. Studiolla hinnat menevät kuvan koon mukaan ja pidemmät rupeamat sitten käytetyn ajan ja kulujen mukaan. Opettajaa minulla ei varsinaisesti ole ollut mutta tuntuu, että märkälevyilijät ovat avointa porukkaa ja ongelmia kohdatessa on kollegoilta / forumeilta saanut yleensä apua.
5 vinkkiä aloittelijalle. -mieti tuoko märkälevyt jotain lisää ilmaisuusi vai onko se vain ihastumista / lyhytikäinen taikatemppu? Hyödytkö enemmän esim. Workshopista missä käydään läpi ilmaisua. -harkitse tarkasti missä aiot kuvia tehdä ja kemioita säilyttää -mene workhoppiin tai jonkun oppiin. Tällä taklaat tyhmät / kalliit virheet ja opit ajattelutavan. -osta valmiit kemiat ja mahdollisimman edullinen / kierrätettävä kamera alkuun.
Älä ostele turhia: pari mittalasia, punaista tuottava lamppu, pari allasta riittää. Rahaa voi hassata reilusti alussa. -nauti matkasta Omaa onnistumisprosenttia paransi eniten kaiken pelkistäminen ja vain puhtaiden raakakemioiden käyttäminen. Ei tarvitse säätää tai tuunata vaan voi kuvata.
Aliarvostetuin taito lienee jatkuvuus. Vaatii omistautuneisuutta, että kuvia voi tehdä ja miten pienestä tuoksusta voi aistia, että kohta tämä kemia ei toimi tms.
3 suosikkilähdettä: -Sally Mann teokset -FB / WWW ryhmät -Oma alitajunta öisin
3 kuvaa mistä olen ylpeä
- Vuosien aikana otetut potretit omasta perheestä (wet plate-kuvat ovat ikuisia)
- Ensimmäinen 24×20” maisemakuva
- Seuraava vielä ottamaton kuva
Nyt olen sukeltanut enemmän gelatiinin maailmaan ja testailen siellä ISO 40-80 reseptiä joka on ortokromaattinen.
Välillä olisi kiva saada se maisemakuva (vaikka niissä huonoissa olosuhteissa) helpommalla kuin märkälevy. Yhden märkälevyn tekeminen ison kameran kanssa autoillessa vie noin 2-3h / kpl ja tuohon vielä loppuhuuhtelu studiolla + vaha.
