Miten päädyin märkälevykuvaajaksi? No se on pitkä tarina, mutta koetetaan tiivistää.
Kaikki alkoi itse asiassa jo kohtuullisen nuorena, ainakin näin nyt ajateltuna. En enää muista mikä kamera oli ja mistä ostin, mutta sillä kameralla kuvailin rullan, vein sen kehitettäväksi ja lopputulos oli täysin sutta ja sekundaa, ei ensimmäistäkään onnistunutta kuvaa. En muista, että oliko kamera täys manuaali, saattoi olla, jolloin sillä oli varmaan osuutta asiaan. En ymmärtänyt mitään valokuvauksesta. Myin ”rojut” sitten jollain kirpputorilla halvalla.
Seuraava uusi innostus oli sitten joskus 90-luvulla, jolloin sain käsiini jonkun Minolta AF kameran, en muista senkään mallia, mutta siinä oli se perus 28-50mm zoomi. Siinä oli myös kivoja asetuksia esim yö kuvaukselle, en vain heti tajunnut, että miksi kuvat eivät pimeällä onnistuneet 😀 Ja kaikille tiedoksi, en lukenut manuaalia kuin vasta myöhemmin.
No, nälkä kasvaa syödessä, joten sitten piti hankkia toinen zoomi, koska sillä kittizoomilla pöllönpoikasista otetusta 10-kuvasta ei käytännössä erottanut niitä pöllönpoikasia, kun ei tarpeeksi lähelle pääsyt. Sillon alkoi jo olla tämä netti (ei tosin vielä kännyköissä, ei mulla tosin kännyä sillon ollut vielä). Mutta tuli ostettua 70-200 zoomi, mutta ei millään kiinteällä valovoimalla. Sitten löytyi kurkia pellolta, ja tuli todettua ettei se 200mm riitä mihinkään, joten jäi se luontokuvaus ajatuksen astelle ja kamera vaihtoon.
Muistaakseni kävin tekemässä vaihtokaupat MR-kamerassa Malminrinteellä Kampissa. Sieltä ostin (vaihdoin) sitten Minolta X-700 ja pari kiinteää putkea, jossain vaiheessa oli kaksikin runkoa ja kasa optiikkaa.
Kameroita oli ja meni, on ollut Olympusta (en koskaan tullut sinuiksi merkin kanssa), Canonin T-90, Contaxin ei malleja, toiseksi paras oli tietysti RTS-III, joka tosin hajosi ekan rullan kohdalla. Mustonen&Laine yritti sitä korjata noin 1,5 vuotta, siinä onnistumatta. Edelleen minulla on yksi Contax ja 50mm/f1,4 optiikka siihen. Sitten on ollut Kievin mittaetisimiä pariin otteeseen, Voigtänderin mittaetsin. Yhden Kievin sulkimen korjasin, koska hajosi heti ekalla virityksellä, onneksi sain ostettu jo edesmenneeltä Jukka Wataselta toisen rungon, josta sain uuden suljin yksikön vaihdettua.
On ollut useampikin keskari ja ison koon kamera.
Sitten itse asiaan (sori nää alkulätinät). Jossain vaiheessa, ostin digin ja sitten huomasin Helsingin työväenopistolla MV-vedostuksen peruskurssin Malmilla, joten sinne sitten, kunhan ensin oli ostanut taas filmikameran. MV-vedostus jäi ns päälle ja tuli tehtyä yksi jos toinenkin kuva. Tuli hankittua omat suurennuskoneet, joista ensimmäinen oli venäläinen matkalaukku suurennuskone ja eka vedos tehtyä viileässä omakotitalon kellarissa jonne piti kantaa vesi.
Jossain vaiheessa tuli upgrade, eli pääsi tekemään kuivassa ja lämpimässä autotallissa kuvia, mutta vesi piti edelleen kantaa.
Ai niin se asia unohtu taas. Eli takas asiaan, huomasin netissä (joo nyt oli jo netti) erikoisia kuvia, ja pääsin kärryille, että kyse on märkälevy kollodion kuvista. Ebaytä selailemalla sain ostettua itselleni kollodionia, loput ostin mistä sain haalittua (ei muistikuvaa). Eka kokeilu oli katastrofi, ei mitään kuvaa, kysyin vielä varmuuden vuoksi myyjältä, että onhan kollodion valmista käytettäväksi, no olihan se. Ainoa huono puoli oli siinä, ettei siinä ollut suoloja, mitkä olisivat reagoineet hopeanitraatin kanssa.
Homma jäi hetkeksi aikaa, kunnes löysin paikan josta ostaa kaikki kemiat kerralla. Jossain vaiheessa innostui myös itse kokeilemaan kemioiden sekoitusta, mutta sitä ennen piti tapahtua jotain muuta.
Kyselin FB:sta ratkaisuja ongelmiini joita kasaantui. Onnekseni Tarmo Virves otti yhteyttä ja oli valmis tulemaan paikanpäälle opastamaan. Olen sanonut, että Tarmon opastuksella opin kahdessa tunnissa enemmän hänen kanssaan, kuin kahdessa vuodessa yksin. Uskomattoman upea kaveri, olen hänelle paljon velkaa, hän muun muassa auttoi saamaan kollodionia Eestistä, tai siis kuljetus onnistui Suomeen hänen avullaan. Ensimmäinen kuka minua auttoi alkuun yleensä ottaen oli tietysti, The grand old man Jalo Porkkala. Ilman hänen apuaan aivan alussa, en olisi koskaan päässyt edes alkuun, joten suuri kiitos myös hänelle. Kiitos myös Marko Sahlmanille, meillä on ollut todella hyviä keskusteluita ja yksi yhteinen sessio Joensuussa, joka jäi mieleeni ikusiksi ajoiksi. Jos olette Pohjois Karjalan suunnalla, käykäähän ottamassa itsestänne Markon luona potretti.
Tämä on ollut mieletön matka tämän erittäin mielenkiintoisen tekniikan parissa, olen saanut paljon ystäviä tämän myötä, ympäri maailmaa jotka jakavat saman intohimon tätä valokuvaus tekniikkaa kohtaan. Tänä vuonna tapaan uusia kasvoja livenä, sekä toivottavasti myös vanhoja. Viime vuonna ei mennyt kaikki aivan putkeen.
Tästä tekstistä tuli ehkä pidempi kuin alunperin oli ajatellut, mutta sellaista sattuu.
English summary
The author describes a long, winding path into wet plate collodion photography that began with early failures on film cameras and grew through repeated returns to analog work. After experimenting with various camera systems over the years, a turning point came via a black-and-white darkroom printing course at Helsinki Adult Education Centre, which reignited a serious interest in traditional processes and led to building a home darkroom.
Later, the author discovered wet plate collodion images online and attempted the process, but the first trials failed because the purchased collodion was not salted and therefore could not form a light-sensitive surface in the silver nitrate bath. After finding a reliable source for chemicals and getting support from the community, progress accelerated—especially through hands-on guidance from Tarmo Virves, along with early help from Jalo Porkkala and inspiring conversations with Marko Sahlman.
The post ends by emphasizing that wet plate has become an intense, rewarding journey: technically challenging, but rich in learning, friendships, and an international community built around a shared passion for this unique photographic technique.
